Jännä miten päivä päivältä tunnen itseni isommaksi ja läskimmäksi, vaikka vaaka näyttääkin pienempiä lukuja. Lasken viikkoja kesään ja mietin kuinka monta kiloa ehdin vielä laihtua ennen sitä. Mietin oliko se ruisleipä juustolla liikaa. Mietin, että pitääkö peruskulutukseni paikkaansa ja pitäisi minun liikunnan vihaajan alkaa käymään lenkeillä, jotta saisin nopeammin pudotettua painoa. Leikittelen ajatuksella olla vuosipäivänä syömättä. Ajattelen 90% ajastani laihduttamista ja ruokaa. I'm going insane. Haluan vain niin kovasti olla laiha ja kaunis. Sellainen, jonka perään miehet katsovat. Ei sen takia, että olisi niin järkyttävä näky, vaan katseet olisivat himoikkaita. Haluan olla haluttava ja kadehdittava. Haluan tyhmän kaverini kauhuissaan huomaavan, että olenkin yhtäkkiä häntä laihempi -hän norsu. Miksi en voi olla yhtään tyytyväinen, olenhan sentään jo tiputtanut 8 kiloa! Eieiei, minä haluan enemmän ja enemmän. Pelottaa, että jossain vaiheessa minulta pettää kontrolli.
Tämän ajattelu tekee minut hulluksi, sillä tahtoisin myös puhua siitä. Kaikille, kokoajan. En voi, koska kukaan ei tajua, enkä oikeasti halua tämän olevan julkista, mutta silti minulla on tarve puhua. Ja sitten I have a confession to make, tahdon laihtua myöskin, jotta mieheni jättäisi minut. En halua tehdä itse sitä päätöstä, joten eikö olekkin helpompaa tehdä itseni epähaluttavaksi hänelle, ja sitten hän voi lopettaa suhteen? Säälittävää.
Miksei laihtuminen voi tapahtua nopeammin, olen niiiin malttamaton. Tulen hulluksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti